Pohdintoja palautumisesta.

Keho tarvitsee palautumista, niin mielikin. Huomaan kiinnittäväni huomiota jopa enemmän palautumiseen kuin treenaamiseen. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että mielestäni tehokkain palautuminen tarkoittaa joka tapauksessa jonkinlaista aktiivisuutta. Luultavasti meitä ei ole luotu palautumaan urheilusuorituksistakaan pitkiä aikoja vain passiivisesti. Ihminen on pallollamme siitä ainutlaatuinen, että voimme nykyään suojautua ulkomaailmalta, toisin sanoen luonnolta, niin tehokkaasti. Voin kuvitella, että aikana ennen kattoa pään päällä vaikkapa vuorokauden mittainen totaalilepo on ollut hieman enemmän kiven alla. Kirjaimellisesti. Keholla siis on ollut tarve liikkua väistämättä pitkin päivää. Nykyisin tavoittelemaamme itse aiheutettua rasitusta on varmasti pyritty aiemmin minimoimaan päivittäisen elämän painottuessa paljon enemmän selviytymiseen. En usko, että yhtään villimmässä maailmassa on paljon lepopäiviäkään tunnettu, joten miksi nytkään ohjata ajatuksia liian pitkiksi ajanjaksoiksi sohvan suuntaan.

Palautuminen tarkoittaa mielestäni ennen kaikkea rasituksen vähentämistä. Pienempää kuormaa, oli kyse sitten lihastyöstä tai ajatuksellisista ponnisteluista. Lihasten rasittumista voidaan pääsääntöisesti keventää ainakin vähentämällä siihen kohdistuvia voimia, esimerkiksi kuntosalilla valittuja painoja, tai sitten lihaksen supistuksen (toistojen) määrää. En tarkoita nyt sellaista, että edellisen päivän jalkatreeni toistettaisiin seuraavana päivänä pienemmillä painoilla. En edes tarkoita suoranaisesti kuntosaliharjoittelua, sillä lihasrasitusta tapahtuu hyvin monella muulla alueella, hyvin monella muulla tavalla. Tästä esimerkkinä vaikka äsken mainitsemani jalkatreeni yhdistettynä seuraavana päivänä tehtyyn kävelylenkkiin. Samat raajat joutuvat töihin, kevyemmällä rasituksella mutta eivät jää vailla liikettä. Vastakkaisena vaihtoehtona vaikkapa koko päivän istuminen, jossa koukistetut jalat varmistavat lihasten jäykkyyden osittaisella jatkuvalla supistumisellaan. Tämä on helppo sivuuttaa työn vaatimalla asennolla, mutta ei mennä pidemmälle elämänvalintakysymyksiin.

Lähdin pohtimaan palautumista, mistä muustakaan syystä kuin oman palautumistarpeen vuoksi. Suosin omassa tekemisessäni, eli harjoittelemisessa ja palautumisessa muun muassa aktiivisten lihasvenytysten tekemistä. Tätä voi soveltaa lukuisilla tavoilla, mutta pääsääntönä venytykset eivät useinkaan kestä kovin kauan, ja useasti vuorottelevat lihaksen venyttämisen ja supistamisen kanssa. Nämä korostuvat etenkin ennen treeniä tehtävistä avaavista venyttelyistä, jolloin tarvitsen lihaksen nopeaa supistumiskykyä vielä venyttelyn jälkeenkin, enkä näin ollen venytä sitä maksimaalisesti pitkiä aikoja kerrallaan. Voin puhua vain omasta puolestani, mutta tiedän kehon kuuntelemisen olevan täysin mahdollista, ja useimmiten myös palauttavat liikkeet etenevät pitkälti sen mukaan miltä tekeminen, venyttäminen ja liikuttaminen tuntuu. Toisinaan pidemmät venytykset tuntuvat automaattisesti parhaimmalta palauttavalta menetelmältä harjoittelun jälkeen, mutta en väitä tietäväni vielä tarkasti eri venytystapojen vaikutusta erilaisista harjoituksista palautumiseen. Ennen tarkempaa tietoa, jota olen jokseenkin addiktoitunut opiskellessa keräämään, kuuntelen viestejä ja vastaan kehon pyyntöihin. Fysioterapian opiskelu tarkoittaa käytännössä muiden auttamista, joten omana tavoitteenani on täysin uusien asioiden oppimisen lisäksi oppia soveltamaan oman kokemuksen kautta hankittua osaamista ja rakentaa sitä tieteellisemmäksi. Fysioterapia on vain nimi, mutta kehoa voi opiskella missä tahansa. Kuin avokonttorin keinotekoiset seinät, myös oman oppimisalueensa rajoitukset voi kaataa ja laajentaa näkemystä koko tilavuudelta.

Pääasia on kuitenkin siinä, että mitä tahansa kehoa, rasitettua tai rasittamatonta, ei tule jättää käyttämättä. Liikkuminen lääkitsee perusterveellä ihmisellä lukuisia ongelmia, kunhan se vain on toistuvaa, päivittäistä, sitä kaikkea mitä varten kehomme on suunniteltu. Liikkeellä on myös se Mobilatin voittava voima, että sillä on taipumusta niin ehkäistä vaivoja kuin myös hoitaa niitä. Ennen kupin kaatumista liikkuva ihminen voi ehkäistä vahinkoa hyvinkin pitkälle, mutta myös spesifimmän ongelman ilmaantuessa liikkeellinen lääkintä jatkuu tilanteen mahdollistamalla tavalla. Kipsiä ei laiteta käteen tai leikkausta tehdä jalalle sillä perusteella, että sen edellyttämä liikkumattomuus olisi paranemisen kannalta paras vaihtoehto. Liikkuminen estetään välttämättömyyden vuoksi, ja tärkein tehtävä tulevien vuosien kannalta on saada mahdollisimman pian kyseinen alue liikkumaan vähintään entisellä tasollaan. Tästä tähän mennessä oppimani perusteella fysioterapiassa on paljolti kyse. Kuntoutujaa, asiakasta, ihmistä passiivisesti vastaanotettu hoitaminen monissa tapauksissa auttaa, mutta ei missään vaiheessa voita eikä nouse varsinaisen liikkeen ylle. Jatkuvan aktiivisuuden, liikkeen ylläpitämisen ohessa on hyödyllistä lisätä muita palautumista edistäviä menetelmiä, kuten kylmän ja/tai lämpimän hyödyntämistä. Niin kylmälle vedelle kuin lämpimälle saunallekin on jatkuvasti enemmän positiivista näyttöä. Todellista näyttöä en kuitenkaan suosittele teksteistä hankkimaan. Uimahallin kylmäaltaalla tai suhteellisen pian koti-Suomen järvivedellä on tarjota tutkimustietoa niskasta kantapäihin asti.