Elämisen riski.

Melko suuri päätös elämässäni astui voimaan juuri näillä näppäimillä. Näillä näppäimillä (edessäni olevilla) avaan myös seuraavaksi hieman tällä hetkellä vallitsevia ajatuksia. Ajatukset pyörivät minkä muunkaan kuin työn ympärillä, mutta tässä tapauksessa edesmenneen sellaisen. Päätin hiljattain lopettaa työskentelyn vajaan parin vuoden työsuhteen jälkeen paikassa joka on toisaalta antanut, mutta kasvavissa määrin myös ottanut oman osansa elämältäni. Enkä tarkoita vain sen ottamaa aikaa kalenteristani ja kellostani, vaan sitä puolta elämästä, jota palkkakuitin työtunnit eivät millään tavalla suostu tunnustamaan.  

Ensimmäinen kysymys kenkääkin puristavan työn lopettamisen kohdalla tuntuu aina olevan se, että mitä nyt seuraavaksi, ja onhan seuraava työpaikka jo valmiina. Harvemmin taidetaan kysyä, että mitkä ovat ne kokonaisvaltaiset vaikutukset henkilökohtaisessa hyvinvoinnissa, jota juuri kyseisen työnteon jättäminen tuo tullessaan. Kenenkään muun puolesta en lähtisi herkästi lausumaan, mutta omakohtaiset kokemukseni staattisesta istumatyöstä, tietokoneen tyhjyyteen tuijottamisesta, ovat kiteytyneet jatkuvasti tarkemmiksi – minua varten se ei ainakaan ole. Tietokone on itselleni lähes välttämätön työkalu, muun muassa kirjoittamista sekä opiskelua varten. Sen en voi kuitenkaan enää antaa olla pakollinen ja jatkuva väline kaavojen toistamiseen virikkeettömässä ympäristössä, pelaten peliä lähinnä toisen pussiin.

Istumatyö itsessään on nykyään kovin paljon esillä, ja aivan syystäkin. Olen mielestäni onnistunut kohtalaisen hyvin oman aktiivisuuteni ylläpitämisessä epäaktiivisten työpäivienkin värittäessä elämääni tummanharmailla värisävyillään. Jälkikäteen ajateltuna oma aktiivisuus ja varsinainen tavoitteellinen liikunta on kuitenkin lähinnä ehkäissyt ja mahdollisesti myös poistanut ongelmia, sen sijaan että ne olisivat todella kehittäneet eteenpäin. Kymmenien tuntien staattisuus viikossa jo pelkästään työn merkeissä vetää nimittäin vaakakuppia vahvasti toiseen suuntaan, joten jo tasapainottamiseen tarvittava aktiivisuuden määrä on melkoinen. Työskentelyn päälle lisättävä paikallinen tekeminen esimerkiksi opiskellen, kirjoittaen ja viihteestä nauttien kasaavat kakkuun vain uusia, tiheitä kerroksia. Vuorokauden tunnit käyvät vähiin, mikäli kahdeksan on luovutettu unelle ja toiset kahdeksan työlle. Jos tämä viimeinen, arvokas kolmannes häviää yhtä lailla istumiseen, missä välissä keho saa osakseen elintärkeää elinehtoaan?

Jossain välissä koin olevani ratkaisua vaativassa risteyskohdassa. Mikä elämässä on tärkeintä, ja mistä olen mahdollisesti valmis luopumaan? Opiskelu on värittänyt elämääni jo lähes vuoden ajan, ja pidän siitä kynsin hampain kiinni. Rakastan tytärtäni yli kaiken, enkä halua kadottaa itseäni merkityksettömiin päiväaktiviteetteihin, verottaen omaa jaksamistani ja keskittymistäni elämäni olennaisimpiin asioihin. Jäljelle jäi työ, jonka ainoana tehtävänä oli enää rahoittaa elämisen perustasoa. Valinta jää tällaisessa kohdassa varsin helpoksi, vaikka mitään hätiköityä ja harkitsematonta en missään nimessä suosittelisi kenenkään tekevän. Exit plan on pyörinyt kuvioissa pitkään, ja parempi onkin varautua pahan päivän varalle ennen kuin tämä hyvä päivä koittaa. Suomen kielellähän tämä tarkoittaa valuuttaa, mutta jos Lotto ei tälläkään viikolla osu, kannattaako seuraavallakin viikolla panostaa ja elätellä toiveita, vai kohdistaa taloudellinen suunnittelu toiseen, todennäköisempään suuntaan?

IMG_20180827_194848-02.jpeg

Mielekkäästä elämästä haaveilu ja sen toteuttaminen ovat kaksi toisistaan eroavaa polkua. Jälkimmäinen vaatii riskinottoa, edeltävä taas lähinnä vallitsevaan tilanteeseen tyytymistä. Sillan alta itsensä voi löytää myös kaikkein korkeimman riskianalyysin kirjoittanut kanssaeläjä, joten todellisia onnistumisen takeita ei millään taholla ole velvollisuutta antaa. Elämä on riskinottoa, ja monet nykyaikaista yhteiskuntaa värittävät osat luovat oikeastaan vain jokseenkin valheellista turvallisuudentunnetta yhtään mistään. Tätä mietin työn suhteen ensimmäistä kertaa viimeistään siinä vaiheessa, kun edellinen työnantajayritykseni ilmoitti konkurssistaan vain muutamia viikkoja työpaikan vaihtamiseni jälkeen. Suuremmassa mittakaavassa tämä valheellinen turvallisuus voisi tarkoittaa vaikkapa suuremman luonnonkatastrofin tai vastaavan vaikutuksia päivittäiseen elämään. Tulvan keskellä työnantajaa ei voisi vähempää kiinnostaa palkanmaksu, ja vakuutusyhtiökin pesee kätensä talosi sortumisesta. Esimerkit ovat toki ääripäitä, mutta juuri tälläkin hetkellä hyvin ajankohtaisia aiheita suhteellisen kaukana, mutta silti samalla asuinplaneetallamme. Vaikka ”Maailmanlopun odottajat” telkkarissa toisinaan huvittavatkin, on kaikesta huolimatta ehkä kuitenkin järkevää osata ottaa sormi pois suusta tosipaikan tullen, sillä suuremmassa mittakaavassa ajateltuna tällä pallolla mikään taho ei todellisuudessa takaa yhtään mitään.

Tällaiseen perspektiiviin asetettuna aikaa ja henkistä (mahdollisesti jopa fyysistä) pääomaa vievän asian karsiminen elämästä on jopa suositeltavaa. Itseään ei kannata asettaa syvemmälle ahdinkoon, mutta on realistisesti katsottava, vetävätkö omat päivittäiset tehtävät laivaa samalla tavalla kyljelleen. En myöskään sinisilmäisesti väitä, että jokaisella olisi täydellinen vapaus valita kaikkia elämänsä osa-alueita, mutta luovuuden köyhyys helposti jähmettää ihmisen haaveineen samalle vanhalle paikalleen. Elämä harvemmin päättyy työsuhteen kanssa samalla päivämäärällä. Monissa tapauksissa se saattaa vasta alkaa.