Haasteesta toiseen.

Kuluneen viikonlopun aikana tulin haastaneeksi fyysistä suorituskykyäni kilpailussa, joka omalta osaltani oli tarkoitus ottaa vain itseäni vastaan. Porvoon Mustijoella käydyssä Hercules Trail Runissa kierrettiin kolmesti noin 7 kilometrin metsäpolkukierros vaihtelevassa maastossa. Ensimmäistä kertaa en polulla juossut, ja useasti lenkkeilymaasto asfalttiviidakosta mielellään sellaiseksi vaihtuukin. Olen myös sisällyttänyt aiemmin juoksuun vaihtelevasti ylämäkiä ja kovempia vetoja, mutta puolimaratonin mittaiseen polun taittamiseen en kuitenkaan ollut täysin pystynyt varautumaan. Tiesin ennakkoon haasteen olevan kova, ja teinkin kisaan ilmoittautumisella juuri sen, mitä tällaisista kilpailuista todella voi ottaa irti; motivoin itseni liikkeelle. Voin lähteä polulle milloin tahansa, mutta lähdenkö? Ja vaikka lähdenkin, haastanko itseäni tarpeeksi? Lähteminen itsessään on toisinaan jo vaikeaa, mutta kilpailemisen kautta itselleen voi asettaa tarvitsemaansa hyvälaatuista painetta suoriutua kerta toisensa jälkeen hieman paremmin.

38493431_1640905756017739_2921530539645075456_o.jpg

Maasto reitillä oli monimuotoinen, ja kilpailun avasi kohtalaisen suuri nousu kivikkoista polkua pitkin. Osallistujia oli yhteislähdössä useita kymmeniä kapealla polulla, joten rata avautui paremmin vasta ensimmäisten kilometrien hieman tasoittaessa välejä. Jo juoksun aikana huomioin sen, että vaikka sama polku kierrettiin kolmesti, ei sitä maaston monimuotoisuudessa osannut oikeastaan edes hahmottaa. Pidin reitin monipuolisuudesta, sillä haastavat nousut, loppua kohden myös laskut sekä muutamat hyppäämällä ylitystä vaativat kohdat alkoivat hiljalleen kerätä verojaan. Ensimmäisellä kierroksella ehdin jo miettiä, kuinka tulen taittamaan koko matkan. Tätä mietin myös toisella, ja ennen kaikkea kolmannella kierroksella. Vaikka en enää menekään mielen kaikkein halvimpiin jekkuihin, on uudessa ympäristössä ja haastavassa tilanteessa omaa jaksamista helpompi alistua kyseenalaistamaan. Tässä tulemmekin siihen, kuinka paljon nopeammin olisinkaan pakannut pillit pussiin omatoimisen lenkkeilyn aikana.

Ylittäessään tietyn pisteen fyysisen suorituksen aikana, on helppo ajatella treenin menneen perille, jolloin aika onkin lähteä kotiin saunomaan. Toisinaan tämä onkin tärkeä huomio, sillä jokaisen treenin ei ole missään nimessä tarkoitus kehittää pelkkää maksimikestävyyttä. Olin kuitenkin kisassa mukana myös edellä mainitun kestävyyden kehittämiseksi, sekä lähtenyt matkaan maaliviiva mielessäni, joten lopettamisen vaihtoehtoa ei ollut tämän päivän menussa tarjolla. Kuten mainitsin, en kaikkein heikoimpiin mielen kuoppiin enää välttämättä urheillessa kompastu, mutta väsymyksen myötä taipuminen on askel askeleelta helpompaa. Kaiken kaikkiaan kahden ensimmäisen kierroksen osalta luottamus omaan tekemiseen oli mahdollisesti piilevää väsymystä korkeammalla, mutta viimeiselle kierrokselle oli rekrytoitava kaikki vaihtopenkkiläisetkin mukaan kamppailuun. Viimeisen kierroksen alussa ylämäkiin lähdin vielä avoimella asenteella, mutta viimeistään kierroksen puolivälissä toivon liekki alkoi pikaisesti hiipua. Nousut tuntuivat entistä vaikeammilta, mutta pidin kisan läpi mielessä tavoitteen, että reitillä juostaan niin ylä- kuin alamäetkin. Loppujen lopuksi alamäkeen jarruttaminen alkoi haastaa jopa nousemista enemmän.

Harrastamassani sunnuntaijuoksentelussa omille äärirajoille ei välttämättä samalla tavalla pääse, sillä haastavassakin treenissä leikki yleensä lopetetaan vielä kun on edes aavistuksen hauskaa. Hauskaa on kilpaileminenkin, mutta kahden kierroksen jälkeen olisin varmasti oman lenkkini lopettanut hymyssä suin, ja jopa ottanut sulan hattuuni hyvästä vedosta. Nyt tiesin kuitenkin lähteneeni haasteeseen, joten tuntemuksista välittämättä matkaa oli jatkettava. Mielessä vilisi melkoinen kamppailu, mutta toisaalta taas ei mitään. Mitä enemmän keskityin juoksuun ja vähemmän sen ajattelemiseen, sitä paremmalta eteneminen tuntui. Vähän väliä viimeiselläkin kierroksella juoksemisen euforiaa pääsi maistamaan, mutta kovin pitkiä soittoja ei tätä fanfaaria päässyt kuulemaan. Tieto maalin lähestymisestä samalla motivoi, mutta toisaalta myös painoi. Kun kolme kilometriä on jäljellä ja bensavalo palaa, saattaa tankin kuivuminen alkaa ahdistaa.

Etenkin juoksun kaltaisessa, melko tasaisessa fyysisessä suorituksessa on kuitenkin mielenkiintoista, että nämä ajatukset jaksamisesta nousevat pintaan samalla kuin suoritus on käynnissä. Näin ollen voin samanaikaisesti juosta ja ajatella, etten enää jaksa. Voin ajatella sitä pitkään, voin ajatella sitä useasti, mutta juoksu ei siitä huolimatta katkea. Näin ollen kunnosta on harvemmin kyse, vaikka sekin omat rajoituksensa asettaa. Useimmiten oma varatankkimme on kuitenkin olettamaamme tilavampi, mutta samalla sen käyttöönotto aika ajoin haastavaa. Ennen kaikkea sen olemassaoloon on pystyttävä luottamaan. Jos vaihtoehtoja karsitaan, ja keho pakotetaan totuttua kovemmalle käytölle, löytyy kuin ihmeen kaupalla virtaa vielä seuraavalle ja seuraavallekin askeleelle. Onnistumisen ja itsensä ylittämisen tunne ovat niitä, jotka väsymyksen ja epätoivon siivittämän matkan jälkeen nousevat melko nopeasti pintaan, ja joiden ansiosta jo vain muutaman päivän jälkeen, lähestulkoon palautuneena, huomaa kaipaavansa taas enemmän uusiin tuleviin haasteisiin.