Kroatian kallioilla.

Elämä on vienyt tällä kertaa muutaman viikon irtiotolle Kroatiaan. Paikka on itselleni täysin uusi aluevaltaus, ja viikon ajan reissattua on ehtinyt jo nähdä kaikenlaista. Ehkäpä maailman vaikuttavimman sarjan, Game of Thronesin innoittamana Dubrovnikin vanhan kaupungin linnoitukset tuntuivat vielä vähän merkityksellisemmiltä kokemuksilta. Jokaiselle liki 2-vuotiaan vanhemmalle suosittelisin kuitenkin mitä tahansa muuta, sillä jo saapumisiltana rinteeseen rakennetun kaupungin portaat kävivät riittävän tutuiksi. Treenistä innostuneille toki suosittelen parikymmenkiloisen matkalaukun sekä rattaiden kantamista puolitoista kilometriä rinnettä ylös. Sainpahan treenikärpäsen puraisun jo ennen varsinaisen loman alkamista, ja jokunen ylämäki on juostu sen jälkeenkin. Kylläkin ilman matkalaukkua.

Pidän paljon omin päin matkailemisesta. Toisin sanoen siitä, että kaiken ei tule olla suunniteltua ruokailuja myöten ja että myös reissun päällä voi tehdä matkaan vaikuttavia valintoja. Tästä huolimatta viimeistään pienen lapsen kanssa matkustaessa oppii arvostamaan myös sitä, kuinka perheillä on mahdollisuus valita kattavempien palveluiden keskittymiä, jotka useimmiten ovat turvallisempia ja lisäävät monia vapauksia sekä mahdollisuuksia rentoutumiseen. Mielestäni nämä eri matkustamisen muodot eivät sulje toisiaan pois, ja siinä missä toivon tyttäreni oppivan omatoimista matkailua, toivon yhtä lailla toisten reissujen olevan vapaita vaikeista valinnoista bussiaikatauluista.

Tällä hetkellä kirjoittelen kroatialaisesta Bolin (alkujaan) kalastajakylästä, joka sijaitseen Splitin kaupungin edustalla olevalla Bracin saarella. Paikalle pääsimme rantautumaan kolmen tunnin vuokra-autolla taitetun ajomatkan sekä Makarskan Rivieralta napatun lautan kautta. Jokseenkin haastavan kaupunkiloman jälkeen asunto pienessä rantakylässä on vaikuttanut päivä toisensa jälkeen erittäin mieluisalta. Hyvän ruoan, ja lomallakin satunnaisen ruoanlaiton ystävänä paikallisen torin sijainti sadan metrin päässä on miellyttävä lisä kokonaisuuteen, jossa ei ole kovinkaan paljon valittamista. Tuhansien hymyjen maaksi en välttämättä paikkaa näillä kokemuksilla ylistäisi, vaan palvelu useissa paikoissa on stoalaisen kivikasvoista ja suorasukaista. Suomalainenhan ei varmasti tästä hätkähdä, vaan tuntee olonsa kotoisaksi.

Mutta miksi oikeastaan matkailemme?

Matkaileminen on ollut elämääni niin kauan kuin muistan, ja tiedän sen olleen sitä myös aikana jota en kykene muistamaan. Lapsuudenaikaisessa perheessämme matkustaminen oli monimuotoista, mutta erikoista siitä teki etenkin useat asuntoautolla vietetyt päivät ja viikot niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ihmisen ei mielestäni kuulu olla paikallaan, vaan olemme luonnostamme vaeltajia. Pysyvämmissä asioissa, kuten omassa kodissa ja omassa reviirissä on paljon hyvää, ja se on myös nykyisin yleisin tapa elää elämää. Välillä kun helpoimmista helpoinkin ylellinen elämämme tuntuu harmaalta ja tasaiselta, on parasta ottaa suunta muualle, virkistääkseen itseään, kehoa sekä mieltä. Sanonta taitaa olla Finnairin mainoksesta, mutta joskus on lähdettävä vain, jotta voi tulla takaisin. Suomessa asiat ovat hyvin, useimmat jopa parhaiten, mutta matkustamisen kokemusta en vaihtaisi mihinkään. Siitä tinkimistä en suosittele muillekaan, sillä silmät aukeavat vain näkökenttää laajentamalla. Hyvää matkaa!

IMG-20180625-WA0005.jpg