Lapsellista käytöstä.

Tarvitsemme elämässämme kuria ja järjestystä. Tämä on melko tiukka tapa aloittaa, mutta lue eteenpäin. Vielä parempana sanana kurin ja järjestyksen sijasta pitäisin järjestelmällisyyttä. Jos emme koskaan tiedä, mitä tehdä seuraavaksi, mitä teemme seuraavaksi? Tämä ei tarkoita kalenterin täyttämistä, vaan parempi olisi miettiä asiaa rutiinina. Olisi melko haastavaa joutua kalenterin avulla muistamaan oma aamuinen hampaiden harjaus tai suihkussa käyminen. Eikö olekin mukavaa, että jalat on jo valmiiksi ohjelmoitu kävelemään puoliunissaan peilikaapin ovelle?

Yksi parhaista kuulemistani yksittäisistä ”elämänohjeista” on peräisin yhdysvaltalaisen Navy SEAL-veteraani Jocko Willinkin suusta: Discipline equals freedom. Mielestäni lause taipuu suomeksi niin huonosti, että säilytän sen mieluummin sellaisenaan. Lause viittaa etenkin siihen, että tiettyjen asioiden rutinoitumisella vapautamme aikaa muuhun. Ollessamme järjestelmällisiä, voimme näin ollen todellisuudessa nauttia vapaudesta paljon enemmän.

Rutiinien merkitys korostuu viimeistään siinä vaiheessa, kun perhe siunataan lapsella jos toisellakin. Pientä lasta havainnoidessa voimme helposti huomata merkityksen samojen, samanaikaisten asioiden päivittäisessä tekemisessä. Rutiineja opetellaan ja opittujen rutiinien avulla opitaan yhä pidemmälle. Meille niin yksinkertaiset asiat, kuten aterimilla syöminen tai vaikkapa yksin nukkuminen nousevat vanhemmuuden kautta uudelleen esille. Jopa nuorempana vanhempana on toisinaan vaikeaa samaistua miettimään, minkä vuoksi lapsi ei osaa aikuisen tavoin esimerkiksi käsitellä omia tunteitaan. Siinä samassa saatamme vanhempina, ihmisinä, olla toisinaan yhtä huonoja omien tunteidemme kanssa. Tiedäthän, että valehtelisin jos sanoisin, ettemme aikuisena vähän väliä käsittelisi tunteitamme kovaäänisellä kommunikaatiolla tai hallitsemattomalla käytöksellä.

13995429_10208633668092221_80024607901950953_o.jpg

Vanhemmuus onkin paljon enemmän lapsen kanssa yhdessä oppimista kuin itseään nuoremman ihmisen opettamista. Voin toki opettaa tytärtäni esimerkiksi kiipeämään, juoksemaan ja puhumaan, mutta toisinaan tunnen, että vielä enemmän oma tyttäreni opettaa minua itseäni. Vaikkapa juuri tunteideni ilmaisemisessa.

Kommunikaatioon tarvitaan kaksi, ja oman lapseni sanojen ja ymmärryksen ollessa vähissä, en pääse omalla äidinkielen taidollani yhtään sen lähemmäs. Olen joutunut opettelemaan, kehittämään uuden kielen, muodostamaan yhteyden uuden ihmisen kanssa ennalta-arvaamattomalla tavalla. Vanhemmuuden salaisuus ja iloisuus piileekin yhdessä kehittymisen havaitsemisessa. Mitä enemmän vanhempina elämme hetkessä, pois häiriötekijöistämme, sitä enemmän voimme havainnoida jälkeläisiämme tässä ja nyt: Huomatessani ensimmäisen kerran tyttäreni seisovan keskellä olohuonetta pitämättä kiinni. Kuullessani ensimmäisen kerran hänen hyräilevän laulamaamme laulua. Nähdessäni ensimmäisen kuperkeikan. Näiden asioiden merkityksen tulisi nousta meissä kaikkein korkeimmalle.

Vanhemmuus ei näin ollen itsessään tuo mitään. Vanhemmuus, isyys tai äitiys on loppujen lopuksi vain biologiaa, ja kaikki muu sen jälkeen on toimintaa ja tekoja. Niin haastavaa kuin se arjen keskellä saattaakin olla, annamme itsellemme ja ympärillä oleville paljon enemmän läsnäolomme kautta. Nuo näytöiksi, puhelimiksi, tietokoneiksi ja televisioiksikin kutsutut laput silmillämme saattavat yrittää harhauttaa meitä tarvittavaa enemmän. Olen henkilökohtaisesti tekniikan orja siinä missä kuka tahansa muukin, mutta sen päivittäisyydestä huolimatta yritän ylläpitää myös täysin päinvastaisia rutiineja. Perhe-elämässä se tarkoittaa esimerkiksi riemunkiljausten saatteleman tyttäreni keinuttamista ja seuraamista puistossa tai kotona jakamattoman huomioni luovuttamista tyttärelleni tärkeisiin leikkeihin. Todellista läsnäoloa. Tämän läsnäolon ylläpitäminen elämässämme muulloinkin on suositeltavaa, ja tähän liittyvistä asioista uskon kirjoittavani lähitulevaisuudessa lisääkin.

 

IMG_20170515_154345_038.jpg