Pysyvää purkua ja pystytystä.

En aina ole jouluna kipeänä. En oikeastaan koskaan, mutta tällä kertaa olen päässyt ainakin lähelle. Uskon vahvasti monien eri asioiden kehittäneen vastustuskykyä, kuten yleisen kunnon ylläpitämisen maustettuna avantouinnilla ja muilla hullutuksilla. Ehkä myös tästä johtuen sairastaminen ei ole oikein koskaan alkanut, vaikkei myöskään vielä täysin loppunut. Pieni sotatantere taitaa siis olla sisäisesti käynnissä, eikä se kuitenkaan täysin ole vaikuttanut toimintakykyyn, ja joulun juhlallisuuksiin on voinut täysin mitoin osallistua.

Edes pienessä sairastelussa on kuitenkin ainakin itseeni vaikuttava, hyvinkin tummansävyinen varjopuoli. Se on tietysti liikunta, joka on väkisinkin jätettävä tauolle parantuakseen. Pienet nuhaisuudet yleensä vain katoavat lenkin tai muun nujuamisen jälkeen, mutta mitään sen suurempaa ei kannata välttämättä provosoida fyysisillä ponnisteluilla. Vuodepotilaaksi ei varmasti kannata taittua ellei tauti sitä itse tee, sen verran nopeasti toimintakyvyn tiedän lihasvoimasta lähtien laskevan jos toiminnan keskeyttää. Jollain tasolla voisikin näin ollen väittää, että kipeäksi tuleminen ei ole este vaan hidaste. Tahtia täytyy hidastaa, koska tavallisestikin riittävän kovalla treenillä on taipumus laskea vastustuskykyä hetkellisesti ennen sen palautumista samaan tilaan ja vielä hieman aiempaa lähtötasoa korkeammalle. Pientä aktiivisuutta on kuitenkin hyvä ylläpitää oman tilan sallimissa rajoissa, vaikka pelkästään psyykkisten vaikutusten vuoksi. Silti mökkihöperöityminen alkaa vaivata jo nyt muutaman päivän sisällä, koska todellista liikettä ei keholle ole päässyt antamaan.

Eikös se olekin niin, että yleisesti asioiden arvostus alkaa ne menettäessään. Pyrin toki arvostamaan liikkumista ja toimintakykyä joka päivä ja arkisissa asioissa, mutta kyllä se silti kolauttaa parhaiten siinä kohtaa, kun on oman kehonsa vankina vällyjen väliin vetäydyttävä. Paranemisen merkkejä tunnistaa kuitenkin usein puhtaasti kuulostelemalla, ja väittäisin vällyjen vetäytyvän vikkelään tässä vaiheessa, kun ajatustoimintaakin on taas käytettävissä kirjoittamiseen. Pimeydestä on aina löydettävä valoa, ja kiitollisuuden kiiltoa onkin ehkä osoitettava ajoitukselle. Lukukausi opiskelujen osalta on nimittäin saatu päätökseen vain hieman aiemmin, eikä sairastumiselle olisi todellakaan ollut tilaa vielä hetki sitten kymmensivuisen motorisen oppimisen kirjoitustyön aikana.

Tästä kuitenkin herää myös päinvastainen ajatus. Olen kasvanut luokanopettajien perheessä, ja ”tapana” oli sairastaa lomalla. Niin ihmeellistä kuin se onkin, sairaus todella yllätti useimmiten vasta siinä vaiheessa, kun todistukset oli jaettu ja puheet pidetty. Toistuessaan se ei voi olla täysin sattumaa. Onko siis niin, että vastustuskyky pitää kiireen aikana pintansa, ja kiireen loppuessa stressi jatkaa matkaa kuin irrallinen junan ravintolavaunu, jolloin tyhjäkäyntisten ylikierrosten lomaan on helpompi iskeä kapula rattaisiin? Varmasti tähän on viisaampien vastauksia jo valmiina, mutta joka tapauksessa tarpeettomasta stressistä ei tunnetusti seuraa mitään hyvää.

Viimeisimpänä, ehkä jopa vähäisimpänä, ketä tästä kaikesta pitää syyttää? Onko vain kaksi kertaa vuodessa katkeavan elämänrytmin syytä, että päivisin painetaan, öisin örvelletään ja lomalla seinään törmätään? Yleisen elämänrytmin tahdistinta ei välttämättä ole pakko jokaisen seurata, mutta onhan se totta, että monet organisaatiot pyörivät juuri tämän kapellimestarin puikkoa silmä kovana seuraillen. Ammattikorkeakoulussa en kovin paljon voi päättää lukuvuoden aikatauluista, joten väistämättä täytyy toisinaan vaihtaa vaihdetta vitoselle. Peli kulkee kuitenkin paremmin ja bensiini säästeliäämmin, mikäli vaihteita lisää hiljalleen ja sama myös toisin päin. Ylinopeutta ei tarvitse väkisin ajaa, eikä useinkaan kyse ole kiihdytyskisoista. Matka on tärkeämpi kuin määränpää, joten parempi pitää rentoutuminen ja stressinpurku päivittäisessä elämässämme sen sijaan, että koko firma kaatuu kekrin aikaan ja Wrecking Ball raikaa.

Arttu HäggmanComment